Kolumnit

Ihmheitten keskelä

Mettä oli sielä, missä ennenki. Tilala. Yhtä lämpimänä, kuuntelevana ja levolisena.

Mie lähin iltamyöhälä tervehtimhän. Emmie mithän ilmotellu, menin vain. En laittanu WhatsApp-viestiä, en kirjottanu Mesengeriä, en soittanu ees. Menin vain.

Talvi oli tehny tekosensa minule, ja kaamoksen lempeä laiskuus piti vielä pauloissansa. En osanu milhän alkaa kattomhan syvemälle tai tarkasti. En osanu kohistaa oikein minnekhän, sinkoilin sinne ja tänne - ko ensin olin aikani kävelly tyhjä tietä pitkin, muistamatta, että saapii sinne astua, saapii astua polulta pois.

Aurinko paisto matalalta, koko mettä oli varjokuvitten näyttely. Varvut ja oksat ja silmut kurkotit silti sinne valhon käsin. Mie löin makkaamhan sammalen päälle. Panin silmät kiini ja kuuntelin ko tuuli heijas puita. Kuuntelin lintuja, koitin muistella, että mikhän mikäki olis. Lauloit net kuiten, lensit ja lauloit, vaikkemmie juuri kethän niistä tuntenu. Ei nekhän tainhet minua ennää muistaa. Viimekesästä haahuilijjaa.

No, mie tulen toisti, lupasin. En puhutellu liikoja, sole soma sekhän.

Ko olin aikani maannu, lähin hissukseni tervehtimhän kantoja, mäthäitä ja mäntyjä. Mie tykkään männyistä, mie olen kasunu niissä ja niihin. Nyt nolit talven jäljiltä vielä vähä vaisut, alta kulmitten kattelit, että mitä vasten sie nyt jo tulit, olisit antanu meijän herräillä rauhassa. No, mie tulen toisti, lupasin. En puhutellu liikoja, sole soma sekhän.

Menin Raaskaltion laijale, puistelin talven jämät hartioilta alas kuophan ja huusin jänkäle, joka jatkuujatkuujatkuu tunturhin saakka, että Aurinko, aurinko lättyjä paistaa! Emmie sitä hoksannu, mutta arvaan, että saatoit peurat vähä pölästyä, ja se lintu, joka tekkee semmosta pitkää yhtä nuottia perätysten.

Mettän läpi mennee hiekkatie, jonka poikki kasuaa paksuja ja pitkiä juuria. Ei semmosta juurta, ettenkö mie siihen meinais kompuroia! Jalka ei nouse kon koko talven vain hiihtäny. Mithän suksila, mutta vetäny jalkoja hankien poikki, tehny ommaa latua, tylsää, hiljasta, valkosta latua. Semmosta, joka aamula on poissa ko tuisku on puhaltannu sen lunta täynä.

Ennää ei jää jälkiä, mutta nyt on kesä aikaa harjotella jalannostoa. Välilä mie jään sormela seuraamhan niitten juuritten kiemurtelua, niitten häätyy olla koko viishat. Harvemin mie silti sillä polula pysyn tai hiekkatiellä viihtyn, minun ihmhet on muuala. Yks sielä, toinen täälä. Mie niitten keskelä tässä mettän sylissä.