Kolumnit

Silittelen menemhän

Mie potkasin pottuvarphan silitysrauthan justhinsa ko vuosi oli saatu väännettyä vanhasta uuthen. Hyvin alko tämäki vuosiriepu, kerkisin manata mielessäni!

Miehän en juuri silittele, enneminki rypistelen läpi vuojen, ja joulutuukit on ainuat, jokka perintheisesti silitän siinä samala ko katton aattoaamun lastenohjelmia. Eli ei kunkhan, ei käyny pahasti, soli silitysrauta vain unehtunnu vessan laattialle jähtymhän, ja se varvaski oli jo valmhiksi vähä tönkkö. Kipeää se kyllä kävi, kohta tähtiä näky.

Mutta se minula ilotulituksessa ja tähtisathessa kävi mielessä, että haas tänä vuonna pitäis enempiki silitellä?

Ensin mie voisin silitellä ottarypyt suoraksi. Sitä julmettua uomaa silmitten välissä ei taija ennää saaha ko kuvainollisesti katoamhan, mutta hyvä solis, jos kulmakarvoja ei koko ajan kurtistelis yhthen. Son taiffan tosi, ettei se mailma parane sillä, vaikka kirvais ja valittais ja vaikertais, kunka vaikeaa tämä eläminen on. ”Täälä kuiten, jos ei muuten. Ja maanantaina. Aina kon nälkä ja kylmä.”

Toiseksi mie voisin vähä silitellä itteäni kiitoksilla. Kyllä se sapuska vattan täytti, vaikka olinki liika vähä suoloja laittanu. Eikä se haittaa, etten pannu puita vaikka käskethin, jo sinne saunhan nyt saapi uuestikki valkean, piirasee tikun vain. Ja kuka sitä nyt joka kerta hoksaa auton peittää ja roikhan laittaa ko kotia väsynhennä tullee? Kuiten tulin.

Älä höperä, eihän sitä kalakeittoa semmonen muista vahata, joka ei itte syökhän. Vahakhon se, joka on latale jättäny lämpiämhän.

Hyvin sie, piikani, pärjäät, vaikka ei aina niin kaikki onnistukhan, joskus toisti sitte. Leppää nyt vain, lämpimässä viltin alla, mie silittelen sinunminun selkää.

Aina ko vanhaa muistoa meinaan nostaa etusormen pysthön, ette alan pyhkäsemhän puhelinta, niin nuolasenki peukaloa ja käänhytän kirjasta sivua.

Kolmaneksi pitäis silitellä rohki enempi kirjoitten sivuja ko puhelimen näyttöä.

Aina ko sormet hamuaisit Samsunkhin käsin, mie hyökkäisinki niinkö haukka kirjhan kiini. Joka kerta ko meinaisin alkaa Vatsappia laittamhan tai Instakrammin keloja kellaamhan, paiskaisinki puhelimen seinhän ja kiskoisin polsterin alta piilosta keskeneräsen kirjan. Minula olis kirjat saunanlautheila, ruokapöyvälä, sohvanloukossa, vessassa ja autossa, ja aina ko vanhaa muistoa meinaan nostaa etusormen pysthön, ette alan pyhkäsemhän puhelinta, niin nuolasenki peukaloa ja käänhytän kirjasta sivua.

Mistäkhän sais semmosen kirjakotelon, jonka vois laittaa rieppaamhan tuppivyöhön niinkö leukun? Ei tarttis ashenkantoluppaa ja ihmisten ilmoilaki sais matkassa olla. Häätyy varmhan silitellä nuita vaanas aivosoluja ja koittaa keksiä semmosen.

Solis kuiten silityksen arvonen asia, sov varma. (Hyvän tähen! Pään, ei verhoitten!)