Ihmiset

Muistokirjoitus: Erkki Palolalle oli tärkeää, että nuoret pääsevät elämässään eteenpäin ja liikenteeseen omin avuin, omalla ajokortilla

”On se vain auringolla hommaa, kun se pihan ympäri pyörähtää ja sulattaa kaiken tämän hangen”.

Isä ihmetteli, vaikka muistisairaus oli vienyt jo paljon toimintakyvystä, vaan luontoa ja taivaankappaleita hän tarkkaili ihan viimeiseen asti.

Erkki Aleksi Palola syntyi Kittilän Könkäällä 5.11.1943 ja kuoli Sodankylässä läheisten ympäröimänä 20.2.2025 rauhallisesti puhaltaen viimeisen henkäyksensä.

Isän ensi kuukausia varjosti jatkosota. Yhdeksän kuuta nähneenä koko kylä lähti evakkoon Ruotsin Doroteaan, isä pienenä kääryleenä äitinsä ja isosiskojensa huomassa. Kävi niinkin, että keuhkokuume iski, mutta lujaluontoinen isoäitini ei jättänyt vauvaa valvomatta muiden huostaan katoamisvaaran vuoksi. Näin isä on kertonut. Hänen isänsä oli tuolloin toistamiseen kovassa paikassa, Ihantalassa.

Kun sotavuodet oli ohi, perhe kasvoi vielä kolmella siskolla. Elettiin maalaistaloutta ja poroja oli myös omassa merkissä. Jälleenrakennuksen aikakausi toi nuorelle töitä savotassa: isä ajoi talvisin tukkeja omalla Valmetilla ja kesäisin hän oli mukana uitossa.

Aikanaan tuleva puoliso löytyi naapurista, jonne hän oli tullut kylään. Nuoret opiskelivat ammattinsa: isä löysi elämäntyönsä autojen ja liikenteen alalta ja äiti haki lastenhoitajan oppinsa Helsingistä. He muuttivat yhdessä Sodankylään ja perustivat Sodankylän Liikennekoulun. He palvelivat yrittäjinä myös kauempaa tulevia. Yösija tarjottiin kotonamme pitkänmatkalaisille. Yli 40 vuoden ajan Sodankylän katukuvassa isä näkyi ajattamassa ajo-oppilaita, ja iltaisin pitämässä oppitunteja Lapinsuun alakerrassa. Salinien perhe soi tilat kylän keskeisimmältä paikalta. Tuona aikana mäkilähdöt oppi ainakin kaksi kokonaista sukupolvea. Isä kävi alansa koulutuksissa jatkuvasti ja opetusfilosofiakseen kiteytyi ajatus energian hallinnasta ajotilanteessa: ajaminen on energian hallintaa yhtaikaisesti niin ajoneuvon kuin oman pään sisässä olevaa.

Isälle oli tärkeää, että nuoret pääsevät elämässään eteenpäin, ja monesti itsenäistyminen saattoi myös tarkoittaa, että liikenteeseen pääsee omin avuin, omalla ajokortilla.

Yhteiskunnan asioita isä seurasi tiiviisti, niin synnyinkuntansa kasvua kuin kotikuntansa. Isän rajat eivät toki olleet kunnan rajat. Hän seurasi mitä maailmalla tapahtuu ja oli heikomman puolella. Isän ja äidin koti oli avoin vaikeassa elämäntilanteessa oleville. Isä ja äiti neuvoi meidät viisi lasta epäitsekkääseen ajatteluun. Isä oli peloton keskustelija ja kyselijä: haastoi kenet tahansa keskusteluun. Hän ohjasi minuakin kalibroimaan maskuliinista energiaa fyysisen ja raskaan työn kautta. Hän näytti esimerkillään kuinka kytkeä se välittömästi päälle tarvittaessa ja salli minunkin niin tekevän. Se taito onkin ollut tarpeen uskonnollisfilosofisella alalla: isä tuki täysin rinnoin naisten johtajuutta uskonnollisessa ympäristössä. Isä mittasi luonnetta – ei titteliä tai taustaa.

Isän pelottomuus ja uteliaisuus lisääntyi ikääntyessä. Hän toimi vuosikymmeniä yhteiskristillisesti seurakuntansa luottamustehtävissä. Kun opiskeluaikoinani tapasin Amman ja lähdin Intiaan, isä tuki valintaani, vaikka oli kyse täysin toisesta uskontoperinteestä. Kerran seuratessaan Helsingissä Amman vastaanottaessa ihmisiä, oli isä mykistynyt sen ihmeen äärellä. ”Hallaaja ei vaihu,” isä totesi kello yksi yöllä kun lähdin viemään häntä majapaikkaan ja jono halaukseen oli vielä pitkä.

Vaikka muistisairaus vei puhekyvyn kokonaan, isän silmät tuikkivat aina kun kyse oli hengellisistä asioista: kun puhuttiin Jeesuksesta, rukouksesta ja Raamatun teksteistä. Ennen Intiaan lähtöä resitoin litaniat isälle sanskriitiksi ja silmänsä oli kuin tietoisuus olisi paistanut läpi. Sairauden sameus oli hetkellisesti tipotiessään. Sama näky toistui juuri ennen poismenoa ja hyvästejä jättäessä. Niin läheiset sen kuvailivat.

Isä sai lähteä kuten vanha Simeon totesi Luukkaan evankeliumissa: Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä.

Isän muistoa kunnioittaen,

Henriika Palola