Muualta Lapista

Metsätalous oli Inarin kunnassa leivän isä – ”Ei Inarin kylää olisi ilman meitä metsureita”, sanoo Aarne Turunen

– Ei tätä Inarin kylää olisi ilman metsätaloutta. Metsätalous oli leivän isä koko kunnassa, mutta varsinkin tästä Inarin kylästä minä tiedän sanoa, että tämä olisi sammunut ilman metsureita. Koko kylä olisi tyhjentynyt Ruotsiin, jos ei metsätalous olisi pitänyt kylää lämpimänä, sanoo eläkepäiviä Inarin Kirkonkylällä viettävä metsuri Aarne Turunen.

Aarne istahti kahvipöytäänsä toisen eläkeläismetsurin, Ivalossa eläkepäiviä viettävän Tapani Silventoisen kanssa muistelemaan heidän entisiä metsätyövuosiaan ja sitä, kuinka tärkeä elinkeino metsätalous aikoinaan oli Inarin kunnassa.

Savotta-aika

– Minä lähdin hevosella ajamaan tukkeja Nukkumajoella -65. Siitä se alkoi minun metsätyömiesura. Näin äkkiä laskien metsätalous työllisti silloin koko kunnassa reilut parisataa miestä, ja siihen vielä päälle savottakokit ja Metsähallituksen konttorityöntekijät. Jos kaikki sirkkelisahurit ja traktorimiehet laskee siihen päälle, niin parhaimmillaan on metsätalous työllistänyt 300 henkeä Inarin kunnassa, sanoo Aarne.

– Kun minä tein metsätöitä, niin minä työllistin samalla ajomiehen, mittamiehen, pomon, sirkkelisahurin, paperintekijän. Se oli tuottavaa työtä, hän lisää.

Tapani Silventoinen aloitti metsätyöt vuonna 1979. Hän ajoi Lapin Kullan jakeluautoa eri puolille Pohjois‑Lappia, mutta vuonna ‑79 Hartwall ilmoitti että jakeluauton lähtöpiste siirtyy Sodankylään. Tapani ei halunnut lähteä Ivalosta mihinkään. Hän ei oikeastaan ehtinyt sen kummemmin alan vaihtoa miettiäkään, kun Metsähallituksen työnjohtaja Asko Tanhua jo soitti ovikelloa ja tuli kysymään, joutaisiko nuori mies metsurin töihin.

– Ensimmäinen työpäivä oli Suorsapäällä. Seurasin Huhtamellan Manun työskentelyä päivän ja siinä oli minun yliopisto metsurin ammattiin, hän naurahtaa.

Hän muistaa, että silloin oli parhaimmillaan 110 metsuria Metsähallituksen palkkalistoilla Inarin kunnassa.

– Talvet tehtiin metsätöitä ja kun lumet loppui, alettiin tekemään taimikon hoitotöitä, ennen raivaussahan tuloa ne tehtiin vesurilla. Nykyisin muutamat metsurit raivaavat sulan maan aikana ja kaatotyöt tekee monitoimikone.

– Nyt ihmetellään, että Inariin muuttaa uutta väkeä. Muuttihan sitä myös metsätalouden kultaisina vuosina. Erityisesti Ranuan ja Nuuskakairan suunnalta tuli paljon miehiä ja osa heistä jäi tänne asumaan. Sarajärven veljeksetkin tulivat tänne Ranualta. Ranualtahan se oli Haarahiltusen Nestorikin, joka löysi Inarin tytön, savotan emännän, vaimokseen. Ja Limingasta tulivat Hannolan veljekset, muistelee Tapani.

Aarne sanoo, että eihän se hevoshomma loppujen lopuksi ollut kovin raposta, mutta ”nälissäänhän sitä tekkkee kaikki hommat”.

– Savotalla hevosta piti mennä ruokkimaan jo aamuviideltä. Hevonen lähti töihin aamulla ja illalla se palasi, joten olihan ne kovia työpäiviä eläimelle. Lähes poikkeuksetta hevosmiehet pitivät hyvää huolta hevosestaan. Hevonenhan oli työkaveri, ja jos et siitä huolehtinut, niin eihän semmoisella tee mitään.

Aarne muistaa, että aina joukossa saattoi olla yksi semmoinenkin hevosmies, joka kohteli hevostaan raakasti.

– Nehän oli sodan käyneitä miehiä ja meidän nuorten oli kyllä paha mennä sanomaan heille yhtään mitään. Sotaveteraanit olivat silloin vielä täyttä päätä työelämässä ja savotoilla oli paljon myös puolikuntoisia miehiä.

– Nikulan Eemelillä oli sirpale polvessa ja selässä, mutta ei muuta kuin töihin. Eihän silloin päässyt eläkkeelle. Kaikki joilla vain jalka liikkui, niin ei kun töihin vain, sanoo Aarne.

Metsuriystävykset muistavat nuoruudestaan lentojätkät, jotka kulkeutuivat etelästä Inariin savottahommiin.

– He olivat savotalla, silloin kun savotoita oli. Ja sitten kun savotta loppui, niin piti pestautua vaikka johonkin taloon kirvheellä hakkaamaan pikkupuita. Ei ollut kortistoa, mihin mennä, eikä sosiaaliluukkua, mutta nälkä pakotti hommiin vaikka ruokapalkalla.

Hevossavotan aikaan hevosmiehellä oli palveluksessa kaksi hakkuria.

– Täällähän oli joka talossa hevonen. Hevosmies pääsi vähän paremmille ansioille, mutta toisaalta hakkurina pääsit helpommalla, ei ollut se hevonen huolena. Hevosen osuus tilissä oli 60 prosenttia ja 40 prosenttia miehen. Se kostautui sitten eläkkeessä, hevosmiehen eläke ei ollut rapoinen, muistelee Aarne.

Aarne sanoo, että hevosen pakkasraja oli 30 astetta ja siitä pidettiin kiinni.

– Mutta ei se joku 25 asteen pakkanenkaan ollut rapia hevoselle, eikä miehelle. Ei siinä naurattanut, kun kauhiassa pakkasessa istuit peski päällä kuorman selässä. Kylmä siinä tullee…

Savottakämppien huolto pelasi viimeisen päälle.

– Oli saunat joka ilta ja täyttävät ruuat. Aamulla käristys naamaan, kahvit metsässä ja leivät, ja sitten iltasella kämpässä poronlihakeitto tai jotain muuta. Ja olihan sitä illalla nälissään, kun pääsi kämpällä suoraan ruokapöytään. Varsinkin poikamiehelle ne savottakämpät olivat taivaallisia paikkoja huollon kannalta.

Aarne ja Tapani muistavat, että talkkari huolehti kämppien lämmityksestä ja vesien kannosta keittiöön ja saunaan. Kämppäukon nimitystäkin on talonmiehestä joskus käytetty.

– Talkkari oli vähän vanhempi mies, joka ei oikein enää olisi pärjännyt puun tyvellä, mutta roikkui vielä työelämässä. Kämppähommat olivat hänelle hyviä hommia. Toki ne kämpätkin alkoivat lopulta kehittyä niin, että niissä saattoi olla öljyllä toimiva keskuslämmitys ja vesikin tuli keittiöön suoraan jollakin pumppuvehkeellä.

Miehet muistuttavat, ettei savottakämppä ollut pelkkä majoituspaikka ja ruokala, sillä olihan niissä usein sellainenkin piste kuin savottakauppa. Savottakauppojen pyörittäjiä olivat muun muassa Erkki ”Hartsu” Hannola, Eero Pääkkönen ja Aarne Paulavirta.

– Hevoskautena savottakaupasta sai hevosille jauhot. Miehille sieltä sai tupakat ja leikkeleet. Kiviniemen Ville ja Rensujeffin Yrjö ainakin ajoivat sitä kauppatavaraa savotoille. Ja savotat työllistivät myös taksimiehiä. Tuollainen savottakämppä oli siis aikamoinen työllistäjä, sanoo Tapani Silventoinen.

Savotan huvituksia

Savottakämpällä ei iltasella tarvittu huvituksia, sillä rättiväsyneet miehet eivät jaksaneet muuta kuin maata ritsillä.

– Jotkut saattoivat pelata pikku kilinää. Saattoi se peli olla joskus niinkin kovaa, että joku pelasi talvet tienestit. Ja tupakkaa siellä paloi ja kämppä oli harmaana savusta. Mutta sehän ei haitannut se tupakansavu, kun sehän oli sen ajan deodorantti. Se peitti pierunhajut ja muut, valistavat Tapani ja Aarne.

Aarne Turunen kertoo, että viikonloppuna muualta tulleet emännät saattoivat jäädä savottakämpälle, jolloin he pitivät vapaata, eikä kämppähuolto pyörinyt.

– Kämppä oli täynnä poikamiesjätkiä. Jos se poikamiesjätkä oli samalla lentojätkä, niin sieltä kämpältähän lähdettiin viikonlopuksi vaikka Pohjanhoviin. Ja milläpä muulla sinne lähdettiin kuin taksilla. Ei lentojätkän tarvinnut säästää rahaa, kun ei ollut kenelle säästää.

– Inarissa Waseliuksen Gösta ainakin kuljetti monet jätkät ja Ivalon päässä vanha Öljynen. He huolehtivat jätkistä, ja jos rahat loppui, niin taksimies lainasi ja luotti jätkään, sanoo Aarne.

Tapani naurahtaa, että joskus lentojätkä saattoi unohtua viikoksi ryyppyreissulle, mutta ei siitä lopputiliä seurannut.

– He olivat niin hyviä ja nöyriä työntekijöitä, ettei heille lähtöä annettu. Kun pojat tuli reissuiltaan, niin kylläpä he taas nöyrästi painoivat töitä. Se ei silloin ollut niin tarkkaa, että milloin jätkä on töissä ja mihin kellonaikaan hän on palstalla.

Moottorisahakausi

Tapani Silventoinen ja Aarne Turunen tekivät työuransa jo moottorisahojen aikana.

– Aina me olemme polttomoottorisahoilla pelanneet, emmekä enää justeereilla. Ne ensimmäiset sahat oli kömpelöitä ja painavia.

– Eihän niillä pystynyt karsimaan, ne oli niin alkeellisia. Eikä ollut lämpökahvoja eikä tärinänvaimentimia. Niitä oli alkuaikoina vaikka minkälaisia virityksiä. Jonseredissa lämpökahva lämpeni pakokaasulla. Se letku oli välillä niin kuuma, että piti laittaa saha hankeen jäähdyttelemään, sanoo Tapani.

– Kunnollinen lämpökahva oli iso asia metsurille. Minä muistan 70-luvulta ne alkeelliset moottorisahat, joissa ei ollut lämpökahvaa, eikä tärinänvaimenninta. Kun illalla tuli kotiin, niin sormet oli valkoisina ja tärinä kävi niin, että olisi voinut mandoliinia soittaa, hymähtää Aarne.

– Metsurien ylle alkoi 1970-luvulla ilmestyä turvavarusteita ja henkilösuojaimia, karvalakit vaihtuivat kypäriin, sarkavaatteet turvahousuihin ja -puseroihin ja nokialaiset turvakenkiin. Moottorisahojen paino putosi reilusti alle kymmenen kiloon, niissä alkoi olla kunnon varustukset takapotkusuojineen, Tapani luettelee.

Miehet huomauttavat, että alkeellinenkin moottorivoima päihitti aina käsivoiman ja hevosen.

– Kun ensimmäinen moottorisaha tuli, niin justeeri, jonka molemmissa päissä piti olla mies sahaamassa, jäi pois kertaheitolla. Ja kun ensimmäinen traktori tuli, niin hevosaika jäi historiaan saman tien.

– Siinä oli ensin nuorella miehellä opettelemista, että oppi viilaamaan moottorisahan teräketjun teräväksi. Mutta nälkä opetti terottamaan sahan teräväksi. Jos saha lakkasi käymästä eli hajosi, niin sitten tuli rokulipäivä, sanoo Tapani.

– Mulla oli parhailla aikaan kaksi sahaa mettässä. Kävin hakemassa vanhan varasahan, jos sattui, että uusi saha heitti pelaamasta, Aarne muistelee.

Aarne muistaa, kuinka hän yhteen väliin kulki töissä mopolla.

– Ne vaatteet oli siihen aikaan semmoiset, etteihän ne suojanneet mitään. Kun tuli kotipihaan, niin piti kaatumalla lähteä siitä mopon selästä. Kinthaat oli jäätyneet kahvaan ja mies oli jäässä ja vaatteet ei taipuneet yhtään, kun ne oli jäätyneet suijaamaan suoraan.

– Sittenhän tuli ne Transitit, Metsähallituksen kuljetusautot. Joka kylässähän oli Transitti, joka aamuvarhain lähti liikkeelle ja napsi miehiä kyytiin talojen pihoista. Inarin kylälläkään ei talviaamuisin ollut paljon liikettä, mutta se Transitti vain ajeli pitkin kylän raittia. Se ajoi aina saman aikataulun mukaan, niin ihmiset tarkastivat kellon sen Transitin kulun mukaan, Aarne naurahtaa.

Aarne Turunen on mies, joka toi otsalampun Inarin metsätyömaille.

– Olin hommannut otsalampun ja käyttänyt sitä verkoilla. Ajattelin talvella, että miepä lyön tuon päähäni kun lähen palstalle. Siinähän oli aivan kauhian painava akku ja sitä piti kuljettaa repussa. Ei sitä voi verrata tämän päivän ottalamppuihin, mutta olihan siitä apua aamun ensimmäisinä tunteina. Se oli niin harvinainen kapistus, että ajomies tuli minun palstalle kattomaan, että minkälainen moto täällä oikein valot päällä touhuaa. Sillä lailla tuli ottalampun aika ja nykyaika Inarin metsätalouteen, hän naurahtaa.

Miehet kauhistelevat samalla niitä pakkaspäiviä, jolloin matalapaine jätti moottorisahan häkäkaasut leijumaan monttuun ja niitä sai haistella päivästä toiseen.

– Kyllähän metsuri sai nautiskella häkää. Eikä metsurin työssä aina kunto kasvanut, kun se oli enemmänkin semmoista rääkkiä ja pientä liikettä. Metsurit meni Siilinjärvelle kuntoutukseen ja siellä ihmeteltiin, että nuohan on huonommassa kunnossa kuin parturit, Tapani muistelee.

Parempaa palkkaa ja työolosuhteita

Metsätyömiehen palkkaus kehittyi vuosikymmenten saatossa, mikä johtui osaksi siitäkin, että ammattikunnalla oli joukkovoimaa.

– Palkisojan metsätyöläisten toimikunta vaati vuonna 1954 parempaa palkkaa metsätyömaalle, ja työnantajahan suostui parempaan palkkaan ja olosuhteiden parantamiseen. Jo silloin tapeltiin palkasta ja työolosuhteista, mutta silloin vaatimuksissa oli myös voimaa. Ja presidentti Kekkosta ei voi unohtaa, kun metsätyömiesten palkoista puhutaan. Kekkonen löi nyrkkiä pöytään ja sanoi, että ei voi olla metsätyömiehillä noin huonot palkat, kertoo Tapani.

Aarnen mieleen tulee legendaarinen kunnallismies Veikko Aatami Heikkilä, joka asui poikamiehenä Nukkumajoen kämpällä ja kaatoi Turusen Topille.

– Savottakämppä oli Veikko Aatamille poliittinen yliopisto, jossa hän sai vaikutteita vanhemmilta jätkiltä, jotka joskus olivat hyvinkin tietopuolisia ja vasemmalle kallellaan. Sitten kun Veikko Aatami alkoi tehdä sitä vuosikymmenet kestänyttä kunnallismiehen uraa, niin aina hän puolusti metsätaloutta ja kullankaivua. Hänhän tunsi itse nämä molemmat elinkeinot. Veikko Aatami oli metsureitten kanssa tekemisissä koko ikänsä ja sieltähän tuli niitä ääniäkin.

Taukojumppaa

Tapani Silventoinen muistaa työuransa varrelta, että yksi ja toinen metsuri joutui ennenaikaiselle sairaseläkkeelle alle kuusikymppisenä.

– Siellä meni selkää ja tuli kaikenlaisia kulumia. Se vinoliike metsurin työssä on kaikkein pahin, eikä kaikki sitä kestäneet päivästä toiseen. Moni inarilainen mies antoi terveytensä kansantalouden hyväksi niissä hommissa, sanoo Tapani.

– Osa antoi terveytensä sodassa ja loput metsätöissä. Ja kaikki Inariin tulleet jätkät löytyvät Ivalon ja Inarin hautuumailta. Meillä on hautuumaat täynnä kulkusjätkiä, mutta kun yksi sukupolvi vierähtää, ei kukaan edes tiedä mitä ne on nämä tuntemattomat miehet meidän hautuumailla. Ne haudat katoavat ja lentojätkístä ei tosiaan jää jäljelle mitään, Aarne hymähtää.

Miehiä naurattaa, kun he muistavat, että yhteen aikaan tuli joku taukojumppari-nainen metsätyömaille opastamaan hyviä jumppaliikkeitä.

– Minä tulin siihen tulokseen, että jokaisella metsurilla olisi pitänyt olla hieroja vaimona, vitsailee Aarne.

– Taikka lääkäri, lisää Tapani.

Inarista ei löydy enää polttopuuta

Aarne ja Tapani muistavat ajan, jolloin Inarin kaikki koulut lämpenivät puulla. Joka koululla olikin töissä vähintään kaksi talonmiestä.

– Nyt ei onnistuisi puulämmitys, kun Inarista ei löydy polttopuuta. Mitenpä sitä löytyisi, kun kaikki vanhat metsät yritetään nyt suojella, sillä lailla yritetään löytää porojen ruuan maksajia.

Aarne sanoo, että metsänhakkuut turvasivat ennen sen, että ihmiset löysivät metsäautoteiden varsilta mustikat ja puolukat. Ja kun hakattuun metsään pääsi valoa, niin siellä kasvoi jäkälää porolle syötäväksi.

– Nyt metsät ovat tiheää pöpelikköä, jossa ei siellä maassa kasva mitään. Jos annettaisiin vähän metsiä kaataa, niin siellähän olisi kohta porolle ruokaa. Parempi kai se olisi kuin se, että kuskataan etelästä heinäpaaleja, joitten matkassa leviää kaiken maailman punkit ja hirvikärpäset. Ja tietenkin tämä inarilaisille tärkeä metsäautotieverkosto on kohta ajokelvoton. Tiestöä ei kunnosteta, kun Metsähallitus ei sitä enää tarvitse.

– Se on kohta navetat rakennettava poroille, kun ne syöpi samaa evästä kuin lehmätkin. Lihakin maistuu samalle, kun on yhtäläiset eväät, epäilee Aarne.

Inarinsaamelainen kulttuuri säilyi

Aarne Turunen muistelee, kuinka hänen lapsuudessaan joulupöydässä syötiin ahventa ja haukea – vähän suolasiikaakin oli tosin yritetty säästää joulun varalle.

– Suurin osa siioista oli myyty ja taimenista oli myyty kaikki. Se oli sitä aikaa, että raha oli tiukassa ja lapsikatrasta ei voinut kovin pitkälle kouluttaa. Sehän oli monesti niin, että yksi lapsi korkeintaan yritettiin kouluttaa ja rahakipenet käytettiin sen yhden koulunkäynnin tukemiseen. Minäkin saattaisin olla insinööri, mutta ei ollut kotona rahaa kouluttaa.

– Nythän pääsee joka räkänokka kouluun. Inarilaisnuorten ei tarvitse lähteä Kittilään lukioon, kun lukio löytyy omasta kunnasta. Ja Inarissa on SAKK, jossa voi lukea monenlaiseen ammattiin. Ei tämän päivän inarilaisnuorella, oli hän saamelainen taikka suomalainen, pitäisi olla paljon valittamista, sanoo Aarne.

Aarne sanoo, että metsätaloutta saa kiittää siitä, että hän sai rakentaa talon Inariin, perustaa perheen ja harjoittaa inarinsaamelaista kulttuuria.

– Minun saamelaisuus olisi kuollut, jos olisin lähtenyt työn perässä Helsinkiin tai Ruotsiin. Olisin sillä tiellä, enkä osaisi enää verkkoja laittaa Inarijärveen. Jos minusta olisi tullut citysaamelainen ja minut nakattaisiin keskelle Inaria, niin nälkäänhän minä kuolisin.

- Kyllä minä ole savottakämpällä asunut ja puita kaatanut monien saamelaisten kanssa, siellä on ollut kaikenlaista saamelaista. Joskus naurattaa, kun katsoo joidenkin saamelaisnuorten valittamista, että eikö nuo tiedä, että heidän isänsä ja ukkinsa ovat olleet täyttä päätä metsätöissä, jotta saavat leipää pöytään saamelaiselle perheelleen ja saavat rakentaa pesueelle talon.

Esimiesten kanssa tultiin toimeen

Aarne ja Tapani muistelevat, että esimiesten kanssa tultiin yleensä toimeen, mutta toki oli joukossa heitäkin, jotka pyrkivät vähän tärkeilemään ja sekös joskus harmitti.

– Vallen Iivari oli hyvä erävalvoja, ja oli kaikille hyväksi, että hän pääsi siihen pestiin työnjohtajan hommasta. Minäkin olin luottamusmiehenä häntä pullauttamassa. Iivarihan se oli kerran ripustanut wc-hygieniasta lapun kämpän ilmoitustaululle. Häntä suivautti se, kun miehet oli kuseskelleet ulkona kämpän seinustalle. Pojat katteli sitä lappua ja päivitteli, että ei jumalauta, sinä puhut wc-hygieniasta, vaikka olet itte vaivaiskoivun juurella syntynyt ja naavatukolla perseen pyyhkinyt. Kyllä Iivari sen lapun pois ottikin, Aarne kertoilee.

Pieniä jupakoita oli silloin, kun Metsähallitus määräsi, että nyt teräketjuöljynä aletaan käyttää biohajoavaa voiteluöljyä mineraaliöljyn sijaan.

– Minä yleensä sahailin sitten kaupan rypsiöljyllä ja kun tarkastaja tuli ottamaan näytettä, niin sanoin, että siitä vaan. Jotkuthan sahailivat mineraaliöljyllä ja kun he jäivät kiinni näytteenotosta, niin siitähän seurasi jopa kuukauden lomautus. Ja Ylävaaran Antero ihmetteli kaupassa, että mihin ihmeeseen metsurit ostelevat kauheita satseja rypsiöljyä, sanoo Tapani.

Aarne sahaili vanhaan tapaansa mineraaliöljyllä, jolla saha käytti paremmin, mutta häntä ei rangaistu, koska hän ymmärsi, ettei kukaan näytteenottaja saa kajota hänen sahaansa.

– Saha oli minun eikä Metsähallituksen. Nehän kävi ilmoittamassa jopa nimismies Heikki Karhulle, että Aarne ei anna ottaa näytettä. Karhu sanoi, no ei tietenkään anna, kun omilla vehkeillähän se siellä sahaa.

Kerran Metsähallituksen herrat tulivat Aarnen kahvitulille ja alkoivat syödä leipää kahvin kanssa.

– Minä sanoin, että pankaapa tuosta bioöljyä leivän päälle, kun se on niin terveellistä. Minä lähetin Nikulan Eeron kypärän tutkittavaksi Oulun Työterveyslaitokseen, kun se kypärä oli muuttunut ruskeaksi. Se biohajoava öljy ei pysynyt terällä, vaan roiskui kypärään. Oulusta tuli vastaus, että tämä öljyhän aiheuttaa syöpää, kertoilee Aarne.

Metsähallitus oli hyvä työllistäjä lamankin aikana

Metsähallitus oli Tapanin ja Aarnen aikoina hyvä työllistäjä, eikä se työnantajana muutenkaan ollut lainkaan huonoimmasta päästä.

– Oliko se -95 se kaikkein pahin lamavuosi Suomessa. Inarin metsurit säikähtivät, että joutuuko tässä lomautetuksi, mutta aika hyvin täällä porskutettiin ja tehtiin töitä. Peuravuonon sahalla tehtiin koko ajan ratapölkkyä ja meitähän se ratapölkyn kaataminen työllisti jatkuvasti.

– Peuravuonoa ei voi unohtaa, kun puhutaan Inarin metsätalouden historiasta. Puisen ratapölkyn tarina kesti pitkään, mutta lopulta sille ei voinut mitään, että kehitettiin niin hyvä betoniratapölkky, että se kesti aikaa ja säätä paremmin kuin puinen pölkky.

Peuravuonon sahaus loppui onnettomaan yrityskauppaan, jossa oli mukana Morven Ltd, Vapo Timber Oy ja Inarin kunta.

– Välillä tehtiin Metsähallitus Laatumaalle hirsimökkejä ja minäkin olin siellä niitä rakentamassa. Kerran mentiin Karjalaisen Anteron kanssa Ivalojoen Kultalaan halkoja tekemään. No, olihan se vaihtelua sekin, tuumailee Tapani.

Aarne Turunen muistelee, että metsäsodissa Lapin Kansa oli yleensä Inarin metsureiden puolella.

– Se oli sitä aikaa, kun lehtiä vielä luettiin ja Väänäsen Veikko oli aluetoimittajana Inarissa. Väänäsen jälkeen Lapin Kansa sammuttikin valot Inarista, vaikka muuttuihan tuo aika muutenkin ja ihmiset selaavat vain kännykkää.

– Väänänen oli juuri tullut Inariin ja meillä metsureilla oli Hotelli Ivalossa tiukka kokous. Minä soitin Veikolle, että tule kokoukseen kuuntelemaan ja Veikko sanoi, ettei hän kyllä tule, kun hän on lomalla. Minä sanoin, että perkele, jos et tule, niin minä aamulla kaajan kaikki sinun pihapuut. No, Veikko sanoi, että pakkohan se on tulla.

– Meillä Veikon kanssa synkkasi aina hyvin, kun olemme kumpikin vähän samanlaisia. Minä annoin Veikolle uutisvinkkiä ja Veikko puolestaan asemansa puolesta näki ja kuuli kaikenlaista ja auttoi meitä.

Eläkepuuhia

Tapani Silventoinen ja Aarne Turunen ovat kiitollisia siitä, että terveys pelaa kohtuullisesti ja kaikenlaista pystyy nyt puuhaamaan, kun on aikaa.

– Mökillä tulee hyötyliikuntaa. Mielellään sitä liikkuukin, kun tietää, että vaihtoehtona on sohvan pohjalle tönkistyminen. Sitä tulee timprailtua joka kesä jotakin, ja ympäri vuoden on kiinteistöjen huoltoa sekä vielä muutama luottamustehtäväkin hoidettavana. Se pitää mielen virkeänä, sanoo Tapani.

Aarne tekee ajankulukseen metsätöitä omalla maallaan ja hiljattain hän savotoi tyttärensä omakotitalon pihamaata ja tienpohjaa.

– Homma näytti käyvän kuin ennen vanhaan konsanaan. Kuntohan mulla on hyvä, kun liikun, kalastan ja teen kaikenlaista. Ja minähän talvella myös hiihdän säännöllisesti. Teen oman ladun tuohon kotimetsikköön. Kunto on parempi kuin työelämässä, mutta palautuminen vain kestää pitempään, Arska pohtii.

– Metsurihan se ammattinimi tosin on, vaikka on se vähän semmoinen pilkkanimi verrattuna vanhaan kunnon metsätyömieheen. Inarissa on aina hakattu metsää ja saisi sitä hakata vieläkin, sillä metsähän kasvaa. Luonto korjaa aina jälkensä ja kasvattaa metsän, mutta hätäisellä nykyihmisellä ei kai ole aikaa odottaa, Tapani ihmettelee.

– Minä kaipaan sitä vanhan ajan metsätaloutta. Se kuului Inarin elämään ja pitäähän sitä elämää olla metsässäkin. Kun tänä kesänä raivasin ja parkkasin tuolla tytön tontilla, niin mietiskelin sitäkin, että mitähän täällä tapahtuu, jos matkailu yhtäkkiä rysähtää. Matkailu on niin suhdanteista kiinni. Kaikki suojellaan, paperitehtaat lakkaavat ja Inarissa pyyhitään naavatukolla perse, sanoo Aarne.